Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto tukee kestävää metsästystä (9.9.2016)
Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN edistää luonnonsuojelua ja ekologisesti kestävää käyttöä maailmanlaajuisesti. Liiton jäseniä ovat kansalaisjärjestöt ja valtiot. Suomalaisia jäsenjärjestöjä ovat WWF Suomi, Suomen luonnonsuojeluliitto, Suomen riistakeskus, BirdLife Suomi, Natur och Miljö sekä Suomen valtio edustajanaan ympäristöministeriö. Suomen jäsenet ovat järjestäytyneet komiteaksi (lähde).
IUCN:ssä toimii eri alojen komiteoita, joista mainittakoon vaikkapa lajiensuojelukomissio, Species Survival Commission (SSC). SSC on keskeisessä roolissa nk. uhanalaisten lajien punaisen listan päivitystyössä.
Komissioiden alaisuudessa asiantuntijat ovat järjestäytyneet työryhmiksi. Metsästystä ja muuta kestävää käyttöä edistää SULi (Sustainable Use and Livelihoods Specialist Group) –niminen työryhmä. Kanalintuasiantuntemusta puolestaan löytyy Galliformes Specialist Groupista.
IUCN maailmankongressi on parhaillaan käynnissä Havaijilla. Suomesta paikalla oli useita asiantuntijoita esittelemässä ajankohtaisia asioita.
Maailmankongressissa järjestettiin paneelikeskustelu aiheesta ”Onko metsästyksellä tulevaisuutta?”. Asiantuntijat eri puolilta maailmaa osoittivat positiivisilla esimerkeillä, kuinka metsästyksestä on merkittävää hyötyä mm. eläinkantojen hoidossa ja suojelussa sekä monin paikoin ruoansaannin ja toimeentulon turvaamisessa.
Teksti: Mikko Rautiainen
Metsästys puhuttaa – myös Euroopan Parlamentissa (7.6.2016)
Täysin vastakkaista mielipidettä edustavien ihmisten keskustelu on haasteellista. Monet meistä metsästäjistä ovat joutuneet tämän toteamaan. Saamme keskustella, tai joudumme keskustelemaan, myös sellaisten ihmisten kansa jotka eivät halua ymmärtää, miksi ylipäätään pitää metsästää.
Osallistuin Euroopan Parlamentin isännöimään seminaariin, ”Salametsästäjiä vai suojelijoita? Paikallisyhteisöt luonnonsuojelun keskiössä. Mikä todella on riistakaupan, metsästyksen ja salakuljetuksen takana”. Tilaisuudesta jäi sellainen kuva, että puhujien joukossa oli useampi, joka katsoi että metsästystä ei tarvita ollenkaan.
Aikatauluun nähden seminaarissa oli hiukan liian monta esitystä, eikä yleisölle jäänyt juurikaan mahdollisuutta osallistua keskusteluun. Lisäksi puheenjohtaja ja keskustelun vetäjä antoivat selvästi auliimmin puheenvuorot metsästykseen nurjasti suhtautuville. Tämä ei ole kovin tavatonta kansainvälisillä areenoilla, vaikkakin periaatteena tulisi olla kaikkien yhdenmukainen kohtelu.
Oma puheenvuoroni oli otsikoitu ”Metsästys ei ole rikos, salametsästys on”. Maailmalla metsästyksen ja salametsästyksen englanninkieliset termit ”hunting” ja ”poaching” näyttävät suloisesti sekoittuvan – toisinaan tarkoituksellisesti. Puhuin esityksessäni siitä, että tarvittaisiin laajasti yhteisesti sovittuja termejä ja käsitteitä. Ilman yhteistä kieltä on vaikea tavoitella yhteisymmärrystä tai kompromisseja.
Afrikan ongelmat sekä salametsästys ja -kuljetus olivat seminaarin pääosassa. Korostin sitä, että sääntöjen mukainen trofeemetsästys on täysin laillista toimintaa, eikä se vaaranna uhanalaisten eläinten olemassaoloa. Esimerkkeinä hyvistä, myös suojelua palvelevista metsästysturismin järjestelyistä toin esille Namibian yhteisömallin ja Zimbabwen Campfire-ratkaisun. Molemmissa tapauksissa paikallisväestö hyötyy, niin lihan kuin tulojen muodossa. Tämä on paras resepti lisätä paikallisten ymmärrystä riistalajien kantojen vaalimiselle.
Eri tahot tuntuivat kaikki tietävän ja tunnustavan paikallisyhteisöjen merkityksen riistan suojelussa ja salametsästyksen torjunnassa. Monet asiantuntijatkaan eivät kuitenkaan halua mainita metsästäjiä tässä yhteydessä. Metsästäjien intressissähän on valvoa lainmukaisuutta. Tässä on vielä paljon työmaata.
Euroopan Parlamentissa 20.4.2016 pidetyt esitykset löytyvät kokonaisuudessaan seuraavalta sivulta:
Teksti: Jan Heino
Brysselissä koettua (19.5.2016)
Brysselissä järjestetyn CIC:n yleiskokouksen virallisen ohjelman päätyttyä oli halukkaille järjestetty päivän mittainen retki. Retkeen osallistui melkein seitsemänkymmentä CIC jäsentä.
Busseilla kuljimme ensin Brysselin halki Waterloon taistelukentälle. Tutustuimme maan alle rakennettuun museoon, joka kertoo ratkaisevasta taistelusta jossa Napoleon viimein kukistui. Museota vaikuttavampaa oli kylläkin mielestäni nähdä itse tämä laaja, kumpuileva, täysin avoin, peltomaisema ja kuvitella miltä taistelu tuntui siihen osallistuneille. Oli satanut viikkokausia ja maa muuttui liejuksi heti taistelun alussa, koko kenttä peittyi tykkien aikaansaamaan mustan ruudin rikinkatkuiseen pilveen, kukaan ei pystynyt näkemään 100 metriä pidemmälle, kymmeniä tuhansia miehiä ja hevosia rämpi eteenpäin ja toisiaan vastaan luottaen komentajiinsa – enpä olisi tahtonut olla siinä itse mukana…
Jatkoimme matkaa Ardennien vuoristoa kohti jossa oli tiedossa lounas metsästysmajassa. Belgialainen isäntäparimme, CIC:n jäseniä jo toisessa polvessa, kattoivat meille metsästysmajan sijaan pikemminkin linnassaan aivan upean lounaan. Ruokasalissa, johon kaikki 70 mahduimme, tunnelma oli huipussaan. Ruoka oli hyvää, viinikin, ja puheet toinen toistaan eloisampia. Ulos astuessamme huipennuksena ylitsemme kierteli majesteetillinen maakotka.
Isäntä kertoi minulle että hänen n. 2000 hehtaarin metsästysalueellaan kaadetaan vuosittain 40-50 saksanhirveä ja 250-300 villisikaa. Alue on vuoristoista, puusto enimmäkseen tiheään kasvatettua kuusta. Talvi tuo jopa metrin lunta, usein 10-15 astetta pakkasta jolloin maa jäätyy. Talvi ei ole yhtä pitkä kuin Suomessa mutta kuitenkin melko ankara. Voisimmeko edes kuvitella tällaisia riistatiheyksiä Suomessa!
Lounaan jälkeen tutustuimme Pyhän Hubertuksen, metsästyksen pyhimyksen katedraaliin. Katedraali on rakennettu ja laajennettu hyvin paljon alkuperäisestä 1000-luvun pyhätöstä. Tunnelma oli harras ja itse sytytin kynttilän Hubertuksen muistolle. Se tuntui merkillisen hyvältä vaikka en erityisen kirkkomielinen ole.
Lopuksi lähdimme tutustumaan saksanhirven trofeenäyttelyyn Libramont´ssa jossa oli esillä Belgian viimeisten viiden vuoden kaikkein suurimmat trofeet, ja ennen kaikkea kaikki vuoden 2015 kaadetut trofeehirvet lähialueelta. Näky oli vaikuttava, iso urheiluhalli oli pullollaan kauniisti esille asetetuista saksanhirvensarvista. Monista nyt kaadetuista hirvistä oli jättösarvia kerätty useiden vuosien ajan ja niitä oli jopa nimetty kutsumanimillä. Vastuu riistasta ja sen kunnioittaminen oli käsin kosketeltavaa.
Minulta kysytään joskus, mitä CIC:n jäsenenä saa vuosimaksun vastineeksi. Vastaus on mielestäni tässä – jos on aktiivinen ja osallistuu toimintaan avoimin mielin voi kokea ikimuistoisia päiviä niin kuin minä Belgiasssa tänä vuonna.
Teksti: Mikael Antell, Suomen CIC delegaation puhenjohtaja
Visiitti ranskalaiseen metsästysmuseoon (30.3.2015)
Pariisissa, Marais´in kaupungiosassa rue des Archives´in varrella, aivan kaupungin keskustassa sijaitsee Musée de la Chasse. Tämä Francois Sommer-säätiön ylläpitämä metsästysmuseo on enemmin taidemuseo mutta todella näkemisen arvoinen kulttuuripyhättö, jota lämpimästi suosittelen jokaiselle taiteen ystävälle. Museon kokoelmissa on taidetta alkaen Rubens´ista uusimpaan nykytaiteeseen ja kaikki hienosti esillä upeassa vanhassa palatsissa.
CIC:n kulttuuritoimikunta (Culture Division) ja Musée de la Chasse järjestivät kansainvälisen kokouksen 19.–20.3.2015 metsästysmuseotoiminnasta. Kokoukseen osallistui museoammattilaisia sekä tutkijoita hyvin monesta maasta, kaikkiaan yli 100 henkeä. Ohjelma oli tiivis alkaen aamuyhdeksältä jatkuen aina alkuiltaan. Esitelmät oli suunniteltu 20-minuuttisiksi ja niiden jälkeen oli varattu 10 minuuttia kysymyksille. Tämä aikataulutus tietenkään ei toiminut laisinkaan, kun ranskalaiset osanottajat, hyvän gallialaisen akateemisen väittelyperinteen mukaisesti, pääsivät vauhtiin.
Pohjoismaalaiselta kannalta oli merkille pantavaa miten paljon aikaa moni käytti metsästyksen oikeutuksen ja hyväksyttävyyden todistamiseksi. Samalla he totesivat, että eläinten tappamista, verta ja “raakaa todellisuutta” ei voi eurooppalaiselle yleisölle esittää. Kuva Suomen Metsästysmuseon metsäpeuravitriinistä missä peura makaa verta vuotavana hangella sai salin hiljaiseksi. Myös riista ruokana tai turkiksina sivuutettiin tyystin, ja keskityttiin trofeisiin ja metsästykseen elämyksenä.
Oli hyvin mielenkiintoista todeta miten selvästi perinteet eroavat pohjoismaisista tavoista ja katsantokannoista.
Teksti: Mikael Antell, CIC Suomen delegaation puheenjohtaja ja Suomen Metsästysmuseo ry:n varapuheenjohtaja
Jousimetsästys myötätuulessa – edistäjänä ritari
Jousimetsästys on sekä Suomessa että kansainvälisesti nouseva trendi. Kuitenkin yhä löytyy maita, joissa jousimetsästys on joko kokonaan kielletty tai sitä on merkittävästi rajoitettu.
Äskettäin St. Hubertuksen ritarikuntaankin hyväksytty Juha Kylmä tunnetaan kansainvälisesti jousimetsästyksen asiantuntijana ja puolestapuhujana. Kylmä ja hänen verkostonsa CIC:ssä ja Euroopan jousimetsästysfederaatiossa ovat viime vuosina saaneet paljon aikaiseksi.
– Valko-Venäjä salli äskettäin jousimetsästyksen kattavasti kaiken riistan osalta ja Virossakin saa pyytää pienriistaa jäkkärällä, Juha kertoo.
Tuoreista avauksista mainittakoon Grönlannin myskihärkä- tai peurajahtimahdollisuudet. Lähitulevaisuudessa positiivisia käänteitä voidaan odottaa myös mm. Puolasta.
Aktiivinen asian edistäminen on siis tuonut tulosta.
Tehtävää on silti jäljellä. Joissakin maissa jousimetsästykseen suhtaudutaan metsästäjienkin keskuudessa varsin ristiriitaisesti. Aika tekee kuitenkin tehtävänsä ja asiat etenevät vääjäämättä.
Jousimetsästys on tulevaisuuden harrastus menneisyydestä.
Teksti: Mikko Rautiainen
Tapetilla afrikkalainen sikarutto (8.10.2014)
Kansainvälinen eläinten tartuntatautien toimisto (OIE) ja CIC järjestivät Pariisissa 30.6.-1.7.2014 kokouksen afrikkalaisesta sikarutosta (ASF – Afrikan Swine Fewer). Tapahtumassa asiantuntevat eläinlääkärit valottivat tautia hyvin erilaisista näkökulmista. Osallistujien joukossa oli myös CIC:n jäsenmaiden edustajia mukaan lukien allekirjoittanut.
Vaikkakin villisika toimii taudin välittäjänä, niin ongelma Suomessa ei välttämättä ole tartunta villisiasta sikaan: Meillä ei juuri ole vapaasti ulkona laiduntavia sikoja ja tartunnan siirtyminen suoraan villisiasta sisätiloissa kasvatettavaan sikaan on hyvin epätodennäköistä.
Tartunta sen sijaan siirtyy ihmisen välityksellä äärimmäisen helposti. Yksi kuivunut verenpisara saappaan pohjassa voi siirtää viruksen vielä viikkojen kuluttua, lihassa virus säilyy jääkappilämpötilassa noin 100 päivää, pakastettuna jopa 1000 päivää.
Myöskin savustetussa tai suolatussa kinkussa virus viihtyy hyvin. Jos tartuntaa kantaneen sianlihan jäänteet syöttää vanhan tavan mukaan sijoille, niin sika todennäköisesti kuolee 2 vrk – kahden viikon kuluessa sisäiseen verenvuotoon. Se saattaa ehtiä kuitenkin tartuttaa taudin koko sikalaan. Jätteistä tauti voi siirtyä villisikoihin kaatopaikoilta tai tunkijoilta.
Kaiken kaikkiaan hankalasta taudista on kyse ja metsästäjien tuleekin nyt olla varuillaan sen kanssa.
Lisää tietoa tapahtumassa nähdyistä esitelmistä täällä.
Teksti: Mikael Antell, Suomen CIC delegaation puheenjohtaja
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.